Abdulla Pashew on julkaissut kymmenen runoteosta. Hän on aikamme merkittävin kurdinkielinen nykyrunoilija. Synnynnäinen rakastaja (248 s.) on tuore kokoelma hänen runojaan vuosien varrelta (Palladium Kirjat 2025). Runot on suomentanut Minna Torppa.
Pashew pakeni Kirkukista julkisen, poliittisesti aran esiintymisensä jälkeen 1972. Hän päätyi Neuvostoliittoon, jossa opiskeli kielitieteen tohtoriksi. Sen jälkeen hän toimi viisi vuotta yliopiston professorina Libyassa. Vuodesta 1995 lähtien hän on asunut Suomessa. Maailmankansalainen on päivännyt runojaan Moskovassa, Tripolissa, Prahassa, Lontoossa, Istanbulissa… ja tietenkin Helsingissä.
Rivit takakannen esittelystä: ”Vaikka Abdulla Pashew on asunut suurimman osan elämästään Kurdistanin ulkopuolella, hänen runonsa resonoivat syvällä kurdien sieluissa. Hänen säkeissään, jotka ovat yhtä aikaa herkkiä ja voimakkaita, henkilökohtainen kokemus yhdistyy yhteisölliseen tragediaan. Runot kuvaavat paitsi kurdien elämää, politiikkaa ja pakolaisuutta, myös kirjoittamista – sekä kaikkia ihmisiä yhdistävää rakkautta. Hänen tekstejään on käännetty useille kielille.”
Kuva, Arto Jalonen
Kurdialueilla esiintyessään Pashew vetää tuhansia kuulijoita. Karkeasti jaoteltuna hänen tekstinsä käsittelevät kansallistunnetta, pakolaisuutta ja vapautta. Rakkausrunoista aistii henkilökohtaisen kokemuksen: ”Kultaseni / älä kadu, että leikkasit hiuksesi / ennen tapaamistamme. // Tähän saakka en välittänyt, / olisiko elämänlankani / pitkä vaiko lyhyt. / Nyt rukoilen Jumalalta / tarpeeksi elonpäiviä / nähdäkseni hiustesi kasvavan.”
Synnynnäisen rakastajan runoissa on proosamainen ote. Teoksen nimi laajenee yksilöstä kaikkeen ympäröivään ja runojen sanoma kiteytyy näennäisen selkeäksi. Suuret asiat mahtuvat muutamille riveille. Runo nimeltään Egoismi: ”Olen kapinoinut koko elämäni. / Kun kuolen, älä hautaa minua, vaan levitä Aatamin asussa / maan povelle. / Anna minun kapinoida, / kieltää tavat ja perinteet / viimeisen kerran. / Haluan levätä maapallo vuoteenani, / kattonani koko taivas.
Pashew on myös kääntänyt maailmankirjallisuutta kurdin kielelle mm. Walt Whitmania ja Aleksandr Puškinia. Nyt hänen teoksensa julkaistu suomenkielinen käännös on tekijän ja kääntäjän pitkän kulttuurisen yhteistyön tulos.
Sanan ja kuvan vastaavuus aistillisena kokemuksena on kiinnostanut minua nelivuotiaasta saakka. En osannut vielä lukea, mutta kuolemaa tekevän isoisoäitini vuoteen vierellä selasin Gustave Dorén kuvaraamattua. Sanoja ei tarvittu, kuvat tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Samanlainen, vuoden 1886 painos kuuluu työhuoneeni hyllyyn.
Gustave Doré (1832 – 1883). Henri Rosseau, Käärmeenlumooja, 1907.
Kuolemattomien kirja käsittelee kuvaa ja sanaa proosarunon keinoin. Mukana on 33 taiteilijaa, Hieronymus Boschista Edward Hopperiin. Myös naisia, joiden asema on taiteen historiassa ollut erityisen haastava. Kaikki kuolleita yhtä lukuun ottamatta, sillä kuolemattomuuden ensimmäinen edellytys on kuolema. Kirjassa Picasson osuus päättyy Lorcan säkeisiin: ”Kaikissa maissa kuolema on loppu. / Se tulee ja verhot vedetään eteen. Mutta ei Espanjassa. / Siellä verhot avataan.”
Olen kerännyt vuosien varrella kuvan ja sanan kokemuksesta ja yhteneväisyydestä sekä tutkimuksiin perustuvaa että ”näkemyksellistä” tietoa. Pengoin muistiinpanoja ja tsekkailin lähdekirjojen alleviivauksia. Nostan tähän seitsemän kiteytettyä pointtia. Ehkä ne käyvät esimerkiksi siitä, ettei ensimmäiseen ajatukseen tai oivallukseen kannata koskaan pysähtyä. Pätee kaikkeen mitä ihmisen päässä liikkuu.
Ellen Thesleff, Kaiku, 1891.
1. Leena Krohn kirjoittaa esseekokoelmassaan Rapina (wsoy 1989) otsikolla Kieli on kolmas silmä: ”Katson peiliin ja näen, että minulla on kaksi silmää. Mutta kolmatta silmääni en voi nähdä, koska se on näkymätön. Silti se on todellinen, ja samanlainen silmä on kaikilla tässä kaupungissa. Ihmisen näkö on triokuläärinen, ei binokuläärinen.”
2. Berliiniläisen Humboldtin yliopiston tutkimuksen mukaan kieli ohjaa sitä, miten havainnoimme maailmaa. ”Kieli vaikuttaa myös varhaiseen, automaattiseen visuaaliseen prosessointiin.” Yorkin yliopiston tutkijat ovat tehneet samat johtopäätökset: ”Kieli vaikuttaa ihmisen kykyyn eritellä aistikokemuksia.”
3. Wittgenstein on kirjoittanut ”Kielen kuvateoriasta”, jossa kieli ihannetilanteessa muodostaa todellisuuden peilikuvan. Hänen mukaansa teoriat eivät voi sanoa mitään havaintokokemuksen ulkopuolelle jäävistä, käsityskyvyn ylittävistä havainnoista mitään.
4. Merkittävä kielellisen ”suhteellisuusteorian” edustaja, amerikkalainen Benjamin Whorf esittää miten lukutaidottomat ja primitiiviset yhteisöt saattavat ilmentää ihmisen älyn toimintaa korkeammalla ja monimutkaisemmalla tasolla kuin ”sivistyneet” kulttuurit. ”Olemme kielen avulla tehneet väliaikaisen analyysin todellisuudesta ikään kuin se olisi lopullinen. Ajattelun ja sen kielellisen taustan uudelleen arviointi veisi tietämystämme suuren askeleen eteenpäin.”
5. Tämän Einsteinin pohdinnan olen jakanut aiemminkin: ”Sanoilla tai kielellä sellaisena kuin ne puhutaan tai kirjoitetaan ei näytä olevan mitään osuutta ajattelumekanismissani. Sanat ja muut merkit on etsittävä vaivalloisesti vasta toisessa vaiheessa, kun mainittu assosioiva peli on riittävästi vakiinnutettu.”
6. Yksilön kokema synestesia voi sekoittaa aisteja. Ihminen saattaa nähdä numerot, kirjaimet ja sanat värillisinä. Kirjailijana en itse voi sanallistaa todellisia tai kuviteltuja tapahtumia, ellen näe niitä ensin mielessäni kuvina ja kolmiulotteisina tilakokemuksina. René Magritten mukaan kuva ja sana ovat tasavertaisia: ”Sana voi korvata kuvan ja päinvastoin.”
7. Julkaisussaan Language, Mind and Reality, Benjamin Whorf sanoo: ”Kielessä tapahtuva muutos voi muuttaa käsityksemme maailmankaikkeudesta.”
Tamperelainen runoilija Panu Tuomi on kuollut 57-vuotiaana. Hän on julkaissut yksitoista runokokoelmaa ja esseeteoksen. Viisi kokoelmaa ja esseet löytyivät kotihyllystä. Arvostin Panua ainutlaatuisena ja ehdottomana oman tiensä kulkijana.
Tekstien aihepiiri liikkui pyhimyksistä ”jumalan hulluihin”, mystikkoihin, barokkimusiikkiin ja numerologiaan. Tuomi rakensi kokoelmansa aina jonkin formaatin mukaan, se saattoi olla keskiaikainen sävellys, tai matemaattisen kaavoituksen jatkumo.
Tunsin Panun, niin kuin tunnetaan kaveri, jonka kanssa jäädään tavatessa juttusille. Sitä seurasi aina perusteellinen luento, joka saattoi koskea mytologian hahmoja yhtä hyvin kuin jalkapalloa, joka oli hänen lajinsa nuorena. ikääntyessään hän jäi yhä enemmän eristäytyneeksi sosiaalisesta elämästä. Hahmo oli silti kaupungilla helppo tunnistettava, kesällä valkoinen paita ja musta kokopuku. Talvella pitkä duffelitakki, jonka huppu sai hänet näyttämään munkin kaavussa kulkevalta. Mukanaan hän kantoi aina ikäkulua salkkua.
Kuva, Harri Hinkka / WSOY
Runo teoksesta Kuningasvesi (1999): ”Luostarin muuri tai metron lattia, / samantekevää. Minä ajattelen / Fra Angelicon viipyilevää valoa, / joka sinä päivänä oli laskeutuva / kuralätäkön madonnan ylle. / Tiedetään että hän ei tule / uudelleen. Riittäköön meille tuo / hiljalleen kuivuva noro kivisillä / laatoilla; tilkasta kaikki alkoi / ja tilkkaan kaikki päättyy. / Kumma miten siitä kerran / syvällä maan uumenissa / heijastui pilvetön taivas.”
Tuomi toimitti Juhani Ahvenjärven kanssa WSOY:n Elävien runoilijoiden vuosikirjan Motmot 1998. Itse toimitin vastaavan vuosikirjan Jouni Inkalan kanssa 2001. Pyysin siihen mm. Kirsi Kunnakselta ja Tuomelta esseet. Kun haeskelin hyllystä aamulla kirjallisia muistoja, Panun kortti tipahti sivujen välistä. Kun avasin runokokoelman Melisma (2001) osuin ensimmäiseksi runoon nimeltä Urania, joka merkitsee taivaallista, kreikkalaisen mytylogian tähtitieteen ja tähdistä ennustamisen muusaa – runotarta.
URANIA: ”Katson kuinka tähyät / lemmonmarjan avaruuteen, / sinä jonka hallussa ovat / taivaanpallo ja kompassi. / Huulesi ovat maailman reuna. / Sinulle kuuluvat planeettojen / kaanon ja nuottien elliptiset / kiertoradat. / Eikä kumpikaan / meistä saa rauhaa, ei / neulasi eivätkä nämä sanat / jotka sen ympärillä kiehnäävät / magneettiyökkösten lailla.”
Olen kirjoittanut tänne aiheesta ennenkin. Vila-Matasin kirja sattui hyllystä käteeni, kun hain aivan muuta. Jäin selaamaan ja kertailemaan mainiota tekstiä. Ei ole kirjailijaa, joka kirjoittaa samalla tavoin ja samoista lähtökohdista. Ja sehän tärkeintä onkin. Lopun Ekstralinkeissä laajennan ja syvennän aihetta.
Harvoin yksien kansien välistä löytyy tietoa, huumoria, sivistystä, esseististä maailmankuvan hahmotusta ja kirjallista briljanssia yhtä paljon kuin Enrique Vila-Matasin ”romaanista” Bartleby ja kumppanit.
Vila-Matasin luoma hahmo alkaa jäljittää kirjailijoita ja ajattelijoita, jotka kärsivät ”Bartlebyn oireyhtymästä”. Herman Melvillen romaanihahmo Bartlebyllä oli vakiovastaus valmiina kaikkiin kysymyksiin: ”Mieluummin en.”
Vila-Matas kaivaa historiasta todelliset ja kuvitellut kieltäymyksen kirjailijat, jotka ovat päättäneet olla kirjoittamatta tai kärsivät kirjoittamisen mahdottomuudesta: Cervantes, Beckett, Rimbaud, Pessoa, Musil, Joubert, Kafka… Bartleby ja kumppanit tarjoaa teksteissään luomisen tuskaan tai tuskattomuuteen riemastuttavia ja syvältä viiltäviä näkökulmia:
”Mutta paradoksaalisesti kirjoituskyvyttömätkin luovat kirjallisuutta. Kuten Marcel Bénabou sanoo teoksessaan Miksi en ole kirjoittanut ainoatakaan kirjoistani: Hyvä lukija, älä missään nimessä kuvittele, että kirjat joita en ole kirjoittanut eivät olisi mitään. Päinvastoin (tulkoon se kerralla selväksi) ne ikään kuin väreilevät maailmankirjallisuuden taustalla.”
Vila-Matasin kirja keskittyy kirjoittamisen toivottomuuteen tai turhuuteen, mutta sekin vaatii vastapainon. Porukasta erottuu Georges Simenon, jonka energisyys oli käsittämätöntä. Vuodesta 1919 vuoteen 1980 hän julkaisi 190 romaania eri salanimillä, 193 omalla nimellään, 25 omaelämäkerrallista teosta, yli tuhat kertomusta ja tilkkeeksi sanomalehtiartikkeleita.
Vuonna 1929 Simenon kirjoitti uskomattomat 41 romaania: ”Aloitin aamulla aikaisin, yleensä kuuden maissa, ja lopetin iltapäivän päättyessä. Se tiesi kahta pullollista ja 80 sivua.”
Simenon kehitti itselleen oman metodin, jota alkoi hioa yhä nopeammaksi: ”Kun aloitin, minulta meni kaksitoista päivää kirjan kirjoittamiseen, oli kyseessä Maigret tai ei, ja kun ponnistelin tiivistääkseni tekstiä lisää, poistin kirjoituksesta kaikki ylimääräiset koristeet ja detaljit, siihen meni vähitellen enää yksitoista päivää, kohta kymmenen, sitten yhdeksän. Ja nyt olen ensimmäistä kertaa päässyt seitsemän päivän tavoitteeseeni.”
Georges Simenon, kuva sivustolta lexpress.fr
Simenonia ei pidetä ”kioskikirjailijana”. Kirjoja on käännetty 55 kielelle ja myyty maailman mitassa liki puolitoista miljardia. Piippua polttelevasta ja calvadosia naukkailevasta komisario Maigretista on tehty ties miten monta elokuvaa ja tv-sarjaa.
Tasan ei käy luomisen lahjat, mutta vanhan taiteilijaystävän sanoin, jotka olen täällä ennenkin tainnut mainita: ”Joku tekee nuppineulalla, toinen käyttää rautakankea, mutta hyvää jälkeä saattaa syntyä kummaltakin.”
……………………………………………
Enrigue Vila-Matas, palkittu espanjalainen kirjailija. Syntynyt Barcelonassa 1948. Bartleby ja kumppanit on julkaistu 2000, Anu Partasen suomennos Basam booksin kustantamana 2007.
Georges Simenon syntyi Belgian Liegessä 1903, kuoli Lausannessa Sveitsissä 1989. Ensimmäinen Maigret ilmestyi 1931, ja kirjailija jatkoi sarjaa 1972 saakka.
Kirjallisuuskritiikin nettifoorumi Kiiltomato täytti 25 vuotta. Keväällä 2000 tein sen ihka ensimmäisen kritiikin Kari Aartoman runokokoelmasta Pilvet eivät pidä mistään kiinni. Kirjoitin Kiiltomatoon vuosia, kunnes aloitin neljän vuoden pestin Aamulehden kirjallisuuskriitikkona. Vuonna 2005 tein Kiiltomadon Kesäklassikko -sarjaan arvion Italo Calvinon romaanista Halkaistu varakreivi. Nostan sen tähän juhlan kunniaksi. Alkuperäinen teos julkaistiin 1952. Ensimmäinen suomenkielinen painos Tammen keltaisessa kirjastossa Jorma Kaparin suomennoksena 1970.
Italo Calvino (1923–1985) aloitti kirjailijanuransa novelleilla, jotka perustuivat hänen kokemuksiinsa vastarintaliikkeen taisteluissa toisen maailmansodan aikana. Sen jälkeen hän siirtyi fantasiaan ja vertauskuvallisiin aiheisiin, joissa pintatarinan alta kasvaa usein kannanotto johonkin ikuiseen aiheeseen. Esimerkiksi rakkauteen, onneen, tai hyvään ja pahaan…
Totuudellisen ja fiktiivisen aineksen sekoittamisen taidossa moni nykypäivän tekijä on Calvinolle velkaa. Esimerkiksi Peter Høegin romaanissa Nainen ja apina, kertomus kulkee pariskunnan kanssa puiden latvojen tasalla. Calvinon Paroni puussa kertoo aristokraattiperheen pojasta, joka päivällisellä perheen kanssa riitaannuttuaan kiipeää puuhun eikä enää koskaan laskeudu alas.
Halkaistu varakreivi keskittyy yhteen teemaan, kärjistää ja puhdistaa aiheen ja hakee sille useita eri tarkastelukulmia. Sadanviidentoista sivun kirjassa Calvino käsittelee hyvän ja pahan olemusta fantasian kautta. Huumorilla, hellyydellä ja vertaansa vailla olevalla ironialla.
Romaanikirjailijanakin Calvino on novellisti. Ei tiiliskiviromaaneja. Ei laveata proosaa. Calvino on hakenut kerrontaansa polttoainetta tarinoista ja kansansaduista ja rakentanut niiden pohjalta oman realismia ja magiaa sekoittavan tyylinsä. Hänen kirjailijanlaatunsa on sukua Borgesille ja Kafkalle, erotuksena tšehovilaisesta kerronnasta.
Realistiseen otteeseen pyrkivät kirjailijat pinnistelevät uskottavuuden illuusion kanssa. Onko tarina mahdollinen, voiko sen maailmaan samaistua? Calvinon mielikuvituksellisen tekstin edessä lukija kokee itsekin luovuutta vain heittäytymällä kerronnan imuun. Calvino itse on sanonut: ”Jos todellisuus kirjoitetaan romaaniin, siitä tulee fiktiota. Jos teksti on fiktiivistä, se muuttuu kansien välissä todeksi.”
Calvinon käyttämä kieli synnyttää kirjallisen runsauden ja lyyrisyyden tunteen. Lauseita erikseen tarkasteltaessa ne ovat kuitenkin äärimmäisen yksinkertaisia ja tarkkoja. Romaanin mitassa toteutuu toinenkin taikatemppu: ajan hävittäminen. Vaikka Calvino ankkuroi tarinansa aikaan ja paikkaan, lopputulos on kummastakin irrallaan. Ajankohtainen, mutta kuitenkin ikuinen. Jos luonnehtisin Calvinon kirjallista vahvuutta kahdella sanalla, ne olisivat: mielikuvituksellisuus ja ajattomuus.
Italo Calvino, kuva sivustolta Rai Cultura
Moraliteetit kannattaa kyseenalaistaa
Halkaistu varakreivi kertoo Medardo di Terralban kahdesta puolikkaasta. Varakreivi ratsastaa sotaan turkkilaisia vastaan ja kanuunan laukaus halkaisee hänet kahtia. Taistelukentältä palaa kotiseudulle vain paha puolikas. Mustaan viittaan verhoutunut ja ratsain liikkuva halkaistu varakreivi terrorisoi ympäristöään ja harrastaa ilkitöitä: tuhopolttoja, hirttotuomioita ja kiristystä. Calvinon asetelma ei kuitenkaan ole yksinkertainen. Hän kuvaa hienovaraisesti myös yhteisöä, jossa toisten tarkkailu alkaa versoa kohti suvaitsemattomuuden syntiä. Asetelma on totta tänäkin päivänä: ”Koska he eivät tienneet kunnolla, mitä synti oli, he lisäsivät kieltoja välttääkseen hairahduksia ja olivat tulleet siihen pisteeseen, että katselivat toinen toisiaan ankarin silmin vaanien pienintäkin elettä, joka saattaisi paljastaa jonkin syntisen elkeen.”
Kreivi Terralban nimessä yhdistyvät sanat terra (maa) ja alba (valkoinen). Kreivin kaksi puolikasta ovat kirjoittamatonta maata, jota kirjailija käsittelee toisen puolikkaan ominaisuuksista puhdistettuna. Vastakohtaisuudet ja toistensa sisälle loputtomasti kiertyvät tarinat ovat tyypillisiä Calvinon kerronnalle.
Halkaistun varakreivin kertoja on poika, joka kuvaa enoaan ja hänen tyytyväisyyttään halkaistuun elämäänsä: ”Kaikki voisivat vapautua tylsästä ja tietämättömästä kokonaisuudestaan. Minä olin kokonainen ja kaikki asiat olivat minulle luonnollisia ja epämääräisiä, typeriä kuin ilma; luulin näkeväni kaiken mutta näin vain ulkokuoren. Jos sinusta tulee halkaistu – ja sitä kyllä toivon sinulle, poikaseni – ymmärrät asioita, jotka ovat tavallisen käsityskyvyn ulkopuolella. Silloin olet menettänyt puolet itsestäsi ja maailmastasi, mutta jäljelle jäänyt puolikas on tuhat kertaa syvällisempi ja arvokkaampi. Ja silloin toivot itsekin, että koko maailma olisi halkaistu ja piinattu sinun mallisi mukaan. Sillä kauneus, viisaus ja oikeudenmukaisuus ovat ainoastaan siinä, mikä on halkaistu kappaleiksi.”
Edellisessä lainauksessa konkretisoituu Calvinon romaanin ydinajatus: moraliteetteja tarkastellessa kaikki on syytä kääntää päälaelleen. Asioiden syvintä olemusta voi tutkia vain niiden vastakohtien kautta. Oletetut ja opetetut totuudet tulee kyseenalaistaa. Calvino muuttaa näkökulmaa koko romaanin mitalta tarkastellessaan hyvän ja pahan olemusta ja vaikutuksia.
Tunteiden täyteys ja tylsyys
Emotionaalinen paine kasvaa romaanissa entisestään, kun sodasta palaa di Terralban toinen puolikas, joka osoittautuu kiusallisen hyväksi. Calvino näyttää miten loputon hyvä voi muuttua vastakohdakseen: ”Näin kuluivat päivät Terralbassa ja tunteemme tulivat värittömiksi ja tylsiksi koska tunsimme elävämme yhtä epäinhimillisen pahuuden kuin hyvyyden keskellä.” Lopulta tilanne kärjistyy hyvän ja pahan puolikkaan taisteluun.
Hyvän ja pahan eroavaisuuksien ja yhtäläisyyksien ohella Calvino kuljettaa juonta rakkauden voimasta ja vaikeudesta. Paha varakreivi rakastuu, eikä tyttö voi tajuta miten käsitellä ihmishirviön häneen kohdistamia tunteita. Toisaalta hän ei myöskään kestäisi suhdetta kreivin hyvään puoliskoon. Kun puolikkaista taistelun jälkeen kursitaan taas kokonainen kreivi, tyttö voi vain huudahtaa: ”Lopultakin saan miehen, jolla on kaikki paikallaan.”
Varakreivi Menardosta tulee näennäisesti samanlainen kuin hän on ollut ennen kuin hänet on halkaistu. Tarina hakee onnellista loppua Calvinon lempeällä ironialla höystettynä: ”Me odotimme, että nyt kun varakreivistä oli tullut kokonainen, alkaisi ihmeellinen onnellisuuden aika, mutta onhan selvää, että yksi täydellinen varakreivi ei riitä tekemään koko maailmaa täydelliseksi.”
Calvinon kirjailijanlaatua on luonnehdittu metafiktiiviseksi. Tyylin perusteisiin kuuluu avoin tietoisuus kertomuksen fantasialuonteesta ja sen luomasta totuuden illuusiosta. Kirjojen tematiikka perustuu ihmisenä olemisen peruskysymyksiin puhtaimmillaan. Calvino tutkii yksilön ajatuksia ja ympäröivän maailman tapahtumia ja virtaamista täysin omalla tavallaan, jolle on ominaista terävään älyyn sekoittunut emotionaalinen pohdinta.
Halkaistu varakreivi nivoutuu maailmankirjallisuuden jatkumoon tarinoiden kerronnan perinteen kautta. Calvinon tekstin filosofinen aines kutoutuu mukaan luonnollisesti ja huomaamatta – itseään liiaksi tyrkyttämättä. Luettuaan kirjan on mahdotonta olla miettimättä hyvää ja pahaa Calvinon tarjoamista, yllättävistä näkökulmista. Kaiken yllä leijuu Calvinon kielellinen virtuositeetti: samanaikaisesti täsmällisen puhdas ja lyyrinen, kaunis ja ajaton.
Käsillä on Mika Terhon tuore proosateos Hellät elätit. Autofiktion, biografian ja subjektiivisen tekstin muoto. Näistä määreistä löytyy Terhon pienoisromaanin kehys. On turha miettiä, mikä on totaalisen totta, mikä kirjailijan vapautta. Silti teoksessa totuuden ja koetun elämän illuusio on poikkeuksellisen vahva.
Kliseisissä kirjoittajakoulutuksen opeissa kehotetaan kirjoittamaan läheltä omaa itseä. Se ymmärretään usein väärin. Kirjailija, yhtä hyvin kuin kuvataitelija, toteuttaa aina ”omakuvaansa” vaikka tekisi mitä: scifistä, satuihin ja murhamysteereihin. Jo genren ja aiheen valinta on ratkaisevaa.
Lainaan takakansitekstiä Terhon kirjasta: ”Hellät elätit on Mika Terhon proosateos, jossa kielen, ajan ja todellisuuden sirpaleista syntyy jotain uutta ja yllättävää. Teoksessa nivoutuvat yhteen menneisyys ja nykyhetki, lapsiperheen arki, runotanssiryhmä Hellien elättien tarina, taistelu unohdusta vastaan, taiteilijaelämä nukkumalähiössä ja kirjailijan yksinäinen työ. Kertoja vaeltaa Aurajoen rannoilla, uurastaa yövuorossa kuoleman keskellä, metsästää merkityksiä sanoista ja teoista.”
Terhon bibliografiaan on kertynyt liki kaksikymmentä teosta, runoa ja proosaa. Tuotanto on jäänyt ”vähälevikkisen kirjallisuuden kategoriaan”. Se on kaiken kirjallisuuden kasvualusta, eikä vähennä teosten merkitystä.
Terhon teos kyseenalaistaa perinteistä romaanimuotoa. Teksti vaikuttaa aluksi mielivaltaiselta tajunnan kirjaamiselta, mutta alkaa lopulta hahmottaa luomisen jatkumoa tekijän elämästä. Kirjoittaja kokoaa palapeliään, toistaa jatkuvasti teemojaan perheestä, seksuaalisuudesta, yksinäisyydestä, kirjoittamisesta ja arjen kaamoksesta.
Mika Terho, kuva: Turun Sanomat, Jonny Holmén.
Parin vuoden takaisessa Hesarin jutussa Kari Hotakainen arvostaa perinteitä ja venäläisiä klassikoita, mutta sanoo: ”Elämme aikoja, jolloin mihinkään pitkään kerrontaan, eikä virallisiin lausuntoihin voi uskoa. Laajan epiikan aika on ohi. Maailma on sellaisessa kulmassa, että tarkimmin sitä voi kuvailla absurdin tekniikan kautta.”
Turun kirjallisuusgenre, sen paremmin kuin beatkirjallisuuden ikonien käsittely ei mahdu tähän merkkimäärään. Hellät elätit on tekijän sanoin: ”Postbeat. Aina on mahdollista kasvaa uudestaan kieroon. Vetää mutkat suoriksi. Tämä on kansallinen ilosanoma, iltarukous ja nuorison tuho. Uutta, uutta, uutta. Aivosolujen viimeisillä voimilla.”
Teos vilisee viittauksia kirjallisuuteen: lainattuja lauseita, viitteitä ja kirjojen nimiä. Löytäjälle ne antavat lisää, kokonaisuuden lukijalle ne uppoavat osaksi tekstiä. Kirjan nimi, Hellät elätit ja runoperformanssien muistot kulkevat löyhästi osana kokonaisuutta. Fokus on lopulta preesensissä ja kirjailijan karheassa arjessa, kirjoittamisen ja elämän merkitysten etsinnässä.
Terhon kirjassa on kollaasiromaanin piirteitä. Hän rakentaa palapeliään, käyttää toistoa ja fragmentteja, erillisyyden ja yksinäisyyden tematiikkaa. Lopun kiteytyksenä: Terho kirjoittaa omanlaistaan tekstiä, jota ei voi tunnistaa kenenkään muun tekemäksi. Se on arvo sinänsä.
”Peityn vaippapakettien alle, enkä näe enää koskaan valoa. Vajoan yöhön. Palaan takaisin normaaliksi ja alan nauttia elämästä. Teen työtä ja rakastan. Kirjoittaminen ei enää näivetä elämääni. Olen vapaa, vapaa! Teen salaatin ja sitten lähden hakemaan tyttöä eskarista.”
Vuonna 2014 kirjoitin tähän blogiin puolalaisen Olga Tokarczukin romaanista Alku ja muut ajat. Heti alkuun kerroin, että ”Valistunut veikkaukseni on, että hänelle myönnetään kirjallisuuden Nobel. Jollei tänä vuonna, niin sitten seuraavana, tai sitä seuraavana…” Ennustukseni toteutui neljän vuoden kuluttua, 2018.
Kansi, Sanna Saastamoinen
Vuonna 2007 tein vielä kirjallisuuskritiikkejä Aamulehteen ja kirjoitin sinne pitäväni kanadalaista Alice Munroa omana ehdokkaanani. Meni kuusi vuotta, Nobel osui hänen kohdalleen 2013. Juttujen pointti on siinä, että meillä ei novellille ole koskaan suotu korkeinta kirjallista arvostusta. Toisin on maailmankirjallisuudessa.
Olga Tokarczukin novellikokoelma Rumpujen kaupunki, julkaistiin puolankielisenä vuonna 2001. Tapani Kärkkäisen suomennos saatiin 2023 (Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särö). Sivuja 330, yhteensä 19 novellia.
Jos novellin perinteinen ilmaisumuoto karsitaan äärimmilleen, jako jää kahteen: Tšehovilainen ja Borgesilainen. Kun Raymond Carver ja kumppanit pohjustivat novellin uutta nousua, heidän ilmaisuaan alettiin kutsua nimellä ”Dirty Realism”. Useimmat lajityypin kirjailijat eivät tästä pitäneet. ”Short Stories” olisi riittänyt heille hyvin. Alice Munro poisti määreestä vielä ensimmäisen sanan, hänen novellinsa ovat vain ”Stories”, kertomuksia.
Tokarczukin Rumpujen kaupunki ei ole sukua minkään edellä mainitun kirjallisen genren kanssa (jos sellaista on edes tarpeen määritellä). Teoksen novellit liikkuvat eräänlaisessa elämän välitilassa. Kirjailija käyttää yhtä hyvin ”näytä, älä selitä” -menetelmää, kuin sisäisten tuntemusten valaisua. Tapahtumat ja tunnetilojen kuvaukset ovat hiuksenhienossa balanssissa ja tarina rakentuu lukijan mielessä, hänestä kasvaa osallinen kirjailijan kertomukseen. Ensimmäinen novelli, ”Avaa silmät, olet kuollut”, on tästä malliesimerkki. Kun lukijan mielestä tekstissä ei ala tapahtua, hän kävelee kertomukseen sisään ja pistää tuulemaan.
Novelleissa on koko ajan läsnä jotain selittämätöntä, joka avautuu lukijalle vasta tarinan viime riveillä. Ei ehdottomana maksiimina, vaan oivalluksena koko novellin ajatuksesta ja ytimestä. Viimeinen, niminovelli osoittaa meille, miten elämään jäävät saavutukset ja ”kuolemattomuus” ei ole aina henkinen tunnusteko – se voi olla myös fyysinen.
Suosikkitekstini saattaa olla ”Kuukausi Skotlannissa”, vain kuudentoista sivun mittainen novelli. Tarina vaikuttaa hyvin omakohtaiselta, mutta siihen alkaa kiertyä näkökulma, joka jää elämään lukijan mieleen. Kirjailijan sanoin: ”Kun kirjoittaa itsestään, syntyykin ihan jokin toinen.”
Ihminen ajattelee ja käsittelee tunteitaan usein totutun kaavan mukaan. Tokarczukin teksteillä on kyky muuttaa tuota näkökulmaa ja esittää tuttuja asioita yllättävistä kulmista. Novellien äärellä oma ajattelu laajenee ja oivallukset aktivoituvat.
Kulttuuritoimituksen Kari Pitkänen kirjoittaa Kuolemattomien kirjasta:
”Juha Siron suurin ansio on sen valtavan kuvallisen perinnön aukaisemisessa, joka periytyy meille läntisestä kulttuurihistoriasta.
Kirjan kannessa on taiteilija Henri Rosseaun (1844–1910) kuva, ’jonka maisema ei voi olla tuntemastamme todellisuudesta, ehkä se on paratiisi ennen paratiisia, vettä ja outojen kasvien viidakkoa, vasemmassa reunassa pinkkisiipinen, pitkäjalkainen kahlaaja yhdessä mustien matelijoiden kanssa – jättiläiskäärme kurottaa puusta ja etualan eläimellinen naishahmo soittaa poikkihuilua pienempi käärme kaulalle kietoutuneena’.
Taidehistoria tuntee teoksen nimellä La Charmeuse de serpents. Tullimiehenä työskennellyt Rosseau signeerasi teoksen Pariisissa vuonna 1907. Meille sen sisällön tulkitsee tamperelainen kirjailija ja runoilija Juha Siro runoteoksessa Kuolemattomien kirja (Palladium, 2024).
SANA VOI KORVATA KUVAN
Siron kuudes julkaistu runokokoelma käsittelee kuvan semantiikkaa eli merkitysoppia. Lähtökohtana on René Magrittelta poimittu aforismi: ’Kuva ja sana ovat tasavertaisia, kaksi rinnakkaista tapaa kuvata maailmaa. Sana voi korvata kuvan ja päinvastoin.’ Kahdesta ensimmäisestä virkkeestä olen yhtä mieltä. Viimeistä lausetta vastaan mieleni kapinoi. Sana ei voi täysin korvata kuvaa, mutta kuva – niin, se todellakin yhä kertoo (tai valehtelee) enemmän kuin tuhat sanaa. Omassa mielessäni – ja kai kielessänikin – kuva on sanaa vahvempi. Se voi iskeä kuin tuhat volttia, syvemmälle kuin mikään sana koskaan. Vaikka tietenkin sanoilla voi rakastaa ja satuttaa, luoda uutta elämää ja tuhota, alentaa ja ylentää.
DORÉN RAAMATTU PUHUI
Sanojen rajallisuus olevaisen ja tuntemattoman kuvaajana ei ole Juha Sirolle ongelma. Hän tekee Kuolemattomien kirjassa sen, johon vain taitavin sanankäyttäjä pystyy: avaa ovet uuteen todellisuuteen. Siro tekee sen 33 kuvataiteilijan, heidän uransa ja jopa yksittäisten teosten kautta. Taiteilijoiden syntymät ajoittuvat vuosiin 1284–1943. Innoitus tämän polun taivaltamiseen on peräisin Gustave Dorélta. Tämän piirroksilla varustettua Raamattua Siro tutki jo nelivuotiaana isoisänsä äidin Amandan kuolinvuoteen ääressä. ’En minä lukea osaa. Katselen kuvia loputtoman kiinnostuneena ja ihmettelen kirjainten mustia muurahaismerkkejä, mihin niitä tarvitaan?’
Kuolemattomien kirjassa ovat itseoikeutetusti mukana tunnustetut suuruudet kuten da Vinci, Dürer, Rembrandt,Caravaccio ja Dalí, mutta – ja mikä parasta – myös tuntemattomat naistaiteilijat Louise Moillon, Sofonisba Anguissola, Artemisia Gentileschi ja Élisabeth Vigée le Brun. Suomalaisista esittäytyvät Ellen Thesleff ja Elin Danielson-Gambogi.
Artemisia Gentileschi (1593-1656) Judith surmaa Holoferneen, Élisabeth Vigée Le Brun (1755-1842) Kuningatar Marie Antoinette
’MINÄ MAALAAN KUIN JUMALA’
Monen naiskuvataiteilijan kohtalona oli tulla miesten alistamaksi ja/tai hyväksikäyttämäksi. Joidenkin teoksia pidettiin häpeilemättä miesten maalaamina. Eihän nainen voinut siihen pystyä. ’Axel Gallen hyväksyi Elinin taiteilijana, vaikka kehotti muita Pariisiin päätyneitä naistaiteilijoita lopettamaan turhan tuhertelunsa, palaamaan kotiin ja synnyttämään isänmaalle pulskia poikia.’ Ellen Thesleffin itsetietoisuus oli onneksi paremmalla tasolla: ’Kriitikot kirjoittavat Ellenin maalaavan kuin mies, / toiset arvioivat taitelijan otteen olevan / Naisellisen hento, / Niin ovat ajatukset jakautuneet maailman sivu. / Ellen sanoo itse: / Minä maalaan kuin Jumala!’
Juha Siron kirjaa voi lukea proosarunoutena, mutta yhtä hyvin taiteilijoiden pienoiselämänkertoina ja -kuvauksina. Tekstit ovat kuin runoudeksi taipuneita tietoiskuja, jotka houkuttavat etsimään lisää. Tekstin ääressä voi myös havahtua ja nauraa ääneen. Kasimir Malevitšin teos Musta neliö on tekstiasuun puettuna – niin, musta neliö. Hyvin pysäyttävä on kirjailijan muisto kouluajalta Tampereen klassillisen lyseon saksantunnilta:
’Saksan kielen lehtori / heittäytyy luokassa pulpettien väliin / ja peittää korvat kämmenillään: / Munat tulevat, munat tulevat”, hän huutaa, / tuijottaa olemattomalle taivaalle tyhjin silmin / ja hakee turvaa omalta mieleltään.’ Siron teksti on kaunista, oivaltavaa, kuvallista. Sitä tekisi tässä mieli siteerata enemmänkin kuin tila sallii.
MATKALLE SIRON KANSSA
Minulle Juha Siron suurin ansio on sen valtavan länsimaisen kuvallisen perinnön aukaisemisessa ja tulkitsemisessa, josta 2000-luvun katsoja on suurelta osin täysin vieraantunut. Menneisyys puhuu meille miljoonin piirroksin, etsauksin, maalauksin, patsain, pystein ja muun kuvamateriaalin kautta. Menneet sukupolvet tallensivat niihin maailman sellaisena, kuin se juuri sillä hetkellä oli ja miten he sen näkivät ja kokivat.
Domenico Di Michelino (1417-1491) La Divina Commedia di Dante
Maailma on täynnä kuvallista kerrontaa, jota emme osaa selittää. Yritämme tulkita Egyptin hieroglyfejä, Pompeijin piirtokirjoituksia ja Kreikan mytologisia aiheita käsitteleviä seinämaalauksia tai Amerikan intiaanikulttuurien kuvakaiverruksia ja ymmärtää, miten aikalaiset maailmansa kokivat. Se on suuri työ ja pitkä matka. Sellaiselle matkalle tarvitaan Juha Siron kaltaisia oivaltavia oppaita ja tarkkoja tulkkeja.
Picassoon me palaamme myöhemmin. / Ikuisuuskysymyksiin palataan aina myöhemmin.”
Kari Pitkänen
kari.pitkanen [at] kulttuuritoimitus.fi
Juhani Kellosalo on julkaissut yhdeksännen runokokoelmansa, Toiset meistä. Julkaisuluettelosta löytyy lisäksi mm. kaksi romaania ja esseitä sekä sävelteoksia. Varsinaisen päivätyönsä hän on tehnyt kirurgina. Tuoreen runoteoksen kiinnostavuutta lisää se, että edellisestä kokoelmasta on ehtinyt kulua 18 vuotta. Ja se, että kotihyllystäni löytyi kuusi hänen edellistä runokokoelmaansa. Mielenkiintoinen lähtökohta tarkastella mennyttä ja nykypäivää.
Kansi: Satu Rautiainen
Toiset meistä on otsikoitu seitsemään osaan: Jostakin, Ihmeet, Anatta, Tuttu vieras, Toiset meistä, Väijyjät, Lopulta. Otetaan päällimmäinen huomio heti alkuun. Tuore teos ei ole vain kokoelma runoja, vaan siinä on harkittu rakenne. Voisin kuvata sitä matkaksi, joka alkaa varsin arkisena ja henkilökohtaisena ja lähtee laajenemaan mielikuvien mukana.
Kolmannen osan nimenä on Anatta, yksi kolmesta olemassaolon merkistä Buddhalaisuudessa. Se kuvaa minuudettomuutta ja ytimettömyyttä ja opettaa, ettei ole olemassa erillistä ja muuttumatonta minää. Osasto Toiset meistä, nappaa kiinni ”kaikkeen” elolliseen, kasveihin, kalan kylkiviivoihin ja lintujen siipiin. ”Salaa olen yhä eläin / nuuhkin tuuhkin / lymyän pensastossa pakenen / hyökkään // yöeläin pyörein kirkkain silmin katson / hämärästä pimeään.”
Siinä missä kokoelman alussa tehdään kuistin eristämispuuhia ja koetaan sairaalareissu – lopussa palataan yläkerran työhuoneeseen ja kotipihaan kissan kanssa. Ympyrä sulkeutuu, mutta sen sisään mahtuu yhtä hyvin Ahab, Wu Daotsi kuin Isaac Newton ja Einsteinin aika-avaruuskin… ”Alfa on alku omega loppu / nurin kampattu kahdeksikko äärettömyys / jumalten kiikari”.
Kellosalon runoilijantiellä ensimmäiset kokoelmat käsittelivät keskeislyyrisiä tuntemuksia suhteessa ulkoisiin havaintoihin. Ennen tätä tuoreinta, viimeksi lukemani on Tiet vievät muualle (wsoy 2003). Siinä ote on jo rouheampi, mukaan mahtuu myös henkilögallerian replikointia. Toiset meistä pohtii arkisen ohella olevaisuuden merkityksiä ja vaihtoehtoja: ”miksi liikkua paikaltaan / kuiski Thanatos / jos ilman vaivaa voi ulottua / maailmasta toiseen / juuret maan pimeässä / kirkas mahla suonissa / kurottaa oksat versoa / valoon”.
Juhani Kellosalo, kuva videolta: lansirannikko.fi
Kellosalon teoksen on julkaissut Kustannusosuuskunta Länsirannikko. Kun suuremmat kustannustalot karsivat runouden nimikkeitä, pienkustantajista yhdessä on tullut ”runouden suurkustantajia”. Sellaisenkin jutun olen aivan juuri lukenut, jossa nimekäs takavuosien finlandisti on sitä mieltä, että meillä julkaistaan liikaa kirjoja. Siteeraan mieluummin ulkomuistista vuoden 1998 Finlandiavoittaja Gösta Ågrenia: ”Mitä ihminen ajattelee väheksyessään runokirjan merkitystä ja sen 70 kappaleen myyntiä. Hän hylkii yksilöllisyyttä, ja sen myötä itseään.”
Mainitsemassani Tiet vievät muualle -kokoelmassa Kellosalo luonnehtii omakuvaansa: ”nuorempana olin ujo, / nyt leikkaan ihmisiä, / runoista tiedän vähän. Ja viimeisellä sivulla: ”Loppuun asti, ajatuksen päähän / neuvoo mestari kulkemaan, / ja siitä eteenpäin.” Uusimman kokoelman kohdalla näin on käynyt.
